Yksinäisyys ei ole sairaus, mutta moni tarvitsee hieman apua ja rohkaisua oman porukan löytämiseen. Miina Sillanpään säätiö luo yhteyksiä ja avaa ovia. Neuvokkaat naiset -toiminnassa arki paranee ryhmän tuella. 75-vuotiaan Ainin kertomus on tyypillinen, mutta kuviteltu.

 

”Yksinäisyys korostuu aamukahvia juodessa. Ei tarvitse lähteä enää töihin, eikä ole mitään tekemistä.”

 

Yleensä sitten napsautan television päälle, sieltä tulee saippuasarjoja. Niitä minä katson, tai joskus urheilua. Minä olen jo 75-vuotias. Jäin leskeksi kuusi vuotta sitten. Meille ei koskaan tullut lapsia. Siskon lapset asuvat Jyväskylässä, sieltä on pitkä matka tänne Kannelmäkeen Helsinkiin. Kyllähän niitä työkavereita oli silloin, kun työskentelin sairaala-apulaisena. Mutta minä olen aina ollut vähän ujo ja hiljainen. Tämmöisiä kun miettii, niin ei sitä ole tullut lähdettyä oikein mihinkään.

 

Joskus lähimarketista ostan lankaa, jos on alennuksessa, ja neulon villasukkia tai muuta. Siellä marketissa minä sen ilmoituksenkin näin, Neuvokkaat naiset. Ajattelin, että sepä kuulostaa nasevalta. Sairaalallakin oltiin aika pitkälti naisporukassa ja aika fiksuja me olimme. Kyllä jouduin miettimään, että uskallanko lähteä mukaan. Vielä kun pääsen kulkemaan, voisin minäkin tehdä jotain.

 

Elämäntilanne yhdistää, ryhmä saa lähtemään liikkeelle

 

”Nykyään keskiviikko on tärkeä päivä, koska silloin Neuvokkaat naiset kokoontuvat. Sinne voin mennä omana itsenäni, eikä minun tarvitse esittää mitään.”

 

Ryhmässä on tutustuttu ja jaettu elämänkokemuksia. Meitä on monta, jotka ovat päätyneet elämään yksin. Pirkon kanssa me olemme käyneet ryhmätapaamisten ulkopuolellakin parissa ilmaiskonsertissa, hän on sillä tavalla samanhenkinen. Ensimmäistä kertaa aikuisiällä minullakin on ystävä, se on hienoa.

 

Oli hienoa, kun porukalla mentiin taidemuseoon – ja pääsimme sinne ilmaiseksi. En minä tiennyt mitään sellaisista ajankohdista, että museoon pääsee ilmaiseksi. Kyllä se kymmenen euroakin on iso raha, sillä saa laitettua jo päivän ateriat. On ollut kiva tavata muita naisia, joilla on tämä sama elämäntilanne. Puhumme, kuinka kaikki meistä vanhenemme päivä kerrallaan ja krempat vaan lisääntyy ja lääkekulut kasvavat – mitä kaikkea joutuukaan keksimään penniä venyyttääkseen.

 

Olemme Pirkon kanssa käyneet kävelylenkilläkin ja olemme puhuneet kunnon kohottamisesta. Meillä molemmilla on vähän ylipainoa, ja kyllä se ajatus on, että terveempiä ja parempia vuosia voisi olla edessäpäin. En tiedä siitä varmasti, mutta kyllä ulkona oleminen aina piristää. Ryhmätapaamisessa kävimme testaamassa Taavetinpuiston liikuntavälineistä, niitä saa käyttää ilmaiseksi. Ja vieressä on Wilhemiinan palvelutalo vanhuksille. Sinne menimme kerran liikuntahetken jälkeen Pirkon kanssa kahville ja kuulimme, kun Laulusta voimaa -seniorikuoro harjoitteli. Se kuulosti upealta. Aina minäkin olen laulanut, koulussa oli laulu kymppi. Päässä pyörii hentoinen ajatus siitä, että minullakin olisi ääntä lähteä mukaan – ehkä joskus vielä rohkaistun.

 

Meidän Neuvokkaat naiset -ryhmä jatkaa toimintaansa ja meillä on oma ryhmäkummi. Sekin oli hauska juttu, kun pääsin neulomaan porukassa. Teimme vapaaehtoistyönä oikein graffitin, neulegraffitin Wilhelmiinan pihalle. Sinne haluttiin vähän väriä ja meidän porukassa oli monta, jotka ovat käsistään käteviä.

 

Ryhmä on luonut yhteenkuuluvuutta, minulla on nyt oma porukka, neuvokkaat naiset.

 

– Aini, 75 vuotta

 

Kiitos Inkerille, joka lainasi Ainin tarinalle kasvonsa sekä Neuvokkaiden naisten osallistujille, joiden tarinoihin ja kokemuksiin Ainin kertomus perustuu.

 

 

Miina Sillanpään Säätiö – Merkityksellisen elämän mahdollistaja