Miina Sillanpään Säätiön toimitusjohtaja Soile Kuitunen kirjoittaa blogissaan kansalaisyhteiskunnan olleen aina suomalaisen demokratian sydän – mutta nyt sen merkitys punnitaan uudella tavalla. Kun hyvinvointivaltion rakenteet natisevat ja luottamus horjuu, järjestöjen inhimillinen, arkeen kiinnittyvä työ nousee entistä tärkeämmäksi. Miltä näyttää tulevaisuus, jossa kansalaisyhteiskunnan rooli ei ole itsestäänselvyys – ja uskallammeko vielä tunnistaa sen todellisen arvon?
Kansalaisyhteiskunta ei ole koskaan ollut yhteiskunnan reunailmiö. Päinvastoin. Se on ollut suomalaisen yhteiskuntamme sydän, sen selkäranka – ja usein myös sen omatunto. Demokratia ei ole syntynyt valmiina, eikä se koskaan ole ollut jännitteetön.
Yhteiskunnallinen keskustelu on täynnä huolia: hyvinvointivaltion kantokyvystä, eriarvoisuuden kasvusta, yksinäisyydestä, luottamuksen haurastumisesta ja siitä, kuka lopulta kantaa vastuuta ihmisistä, kun järjestelmät natisevat.
Juuri tässä ajassa kansalaisyhteiskunnalle on tilaus ja mahdollisuus näyttää voimansa. Katse on suunnattava tulevaisuuteen – ei sinisilmäisesti, vaan luottavaisesti; järjestöissä olevaan tietoon ja ymmärrykseen nojaten, kokemukseen perustuen ja inhimillistä todellisuutta kuunnellen.
Demokratiaan on aina liittynyt ristivetoja. 2000-luvun alussa puhuttiin suorasta demokratiasta ja uusista osallisuuden muodoista, kun taas Brexit-äänestys vuonna 2016 muistutti edustuksellisen demokratian sitkeydestä ja voimasta.
Timo Miettinen kirjoittaa vuonna 2024 ilmestyneessä teoksessaan Demokratian aika, että 2020-luvun populismissa kaikki voidaan nähdä lopulta poliittisena. Ajatus pysäyttää. Jos kaikki on poliittista, myös se muuttuu poliittiseksi, ketä kuuntelemme – ja ketä emme. Myös se, mitä pidämme yhteiskunnan kannalta välttämättömänä ja mitä kutsumme vain "kivaksi lisäksi".
Kansalaisyhteiskunta ja järjestöt sen ytimessä ovat aina olleet osa maamme demokratiaa. Silti elämme aikaa, jossa niiden asema ei enää ole itsestäänselvyys. Kun sosiaali- ja terveysjärjestöihin kohdistuvat 140 miljoonan euron leikkaukset, keskustelu ei koske vain taloutta. Keskustelu koskee arvoja, valtaa ja käsitystä siitä, millaista demokratiaa pidämme tavoittelemisen arvoisena.
Järjestöjen erityinen voima on niiden inhimillisyydessä. Ne eivät kohtaa ihmisiä asiakkaina, vaan ihmisinä. Ne eivät odota, että ihmisten ongelmien tulee täyttää ennalta määrätyt kriteerit. Järjestöt tarttuvat ongelmiin jo silloin, kun ne ovat vielä hauraita, keskeneräisiä ja nimettömiä.
Järjestöt madaltavat kynnystä hakea apua, tarjoavat vertaistukea, luovat yhteisöjä ja antavat ihmisille mahdollisuuden olla toimijoita omassa elämässään, ei vain toimenpiteiden kohteina.
Järjestöjen toiminta on inhimillisesti arvokasta ja taloudellisesti ja yhteiskunnallisesti viisasta. Ennaltaehkäisevä työ, varhainen tuki ja osallisuuden vahvistaminen säästävät pitkällä aikavälillä merkittävästi kustannuksia raskaammilta palveluilta. Mutta ennen kaikkea ne säästävät inhimillistä kärsimystä – ja sille ei ole hintalappua.
Vuonna 2008 aloitin työt Mikkelin kaupungin kehitysjohtajana ja kaupunginjohtajan varahenkilönä. Vastuualueeseeni kuuluivat elinvoima-asiat ja niiden osana yhteistyö myös järjestöjen kanssa. Ajattelimme, että järjestöt rakentavat kuntaan elin- ja elämänvoimaa.
Tehtävä kuulosti aluksi hallinnolliselta. Pian ymmärsin, että se oli kaikkea muuta. Kuntien tehtävänä oli – ja on edelleen – edistää asukkaidensa hyvinvointia, terveyttä ja osallisuutta. Minulle kävi hyvin nopeasti selväksi, että näitä tavoitteita ei saavuteta yksin virkatyönä tai organisaatiokaavioita piirtäen.
Opin tuntemaan järjestöissä toimivia ihmisiä. Ihmisiä, joilla oli valtavasti osaamista, kokemusta ja kyvykkyyksiä. Heitä, jotka kannattelivat, tukivat ja auttoivat kuntalaisia mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa. Ihmisiä, jotka olivat ihmisten pulssilla – arjessa, keittiönpöytien äärellä, kerhotiloissa ja kohtaamispaikoissa.
Opin myös jotain hyvin olennaista: järjestöt aistivat muutoksia varhain. Ne näkevät yksinäisyyden, mielenterveyden haasteet, köyhyyden ja ulkopuolisuuden ennen kuin ne näkyvät tilastoissa tai tulevat viranomaisten tietoon ja palvelujärjestelmiin. Järjestöt ovat yhteiskunnan varhaisia varoitusjärjestelmiä – ja samalla toivon rakentajia.
Järjestöjen merkityksestä on helppo puhua silloin, kun kaikki nyökyttelevät. Vaikeampaa on kysyä: mitä tapahtuu, jos järjestöt ja koko kansalaisyhteiskunta hiljalleen näivettyvät? Jos järjestöt nähdään vain resurssina, joilta voidaan odottaa enemmän tuloksia ja silti tukea vähemmän taloudellisesti?
Viranomaisilla on käsissään useita kansalaisyhteiskuntaa koskevia linjauksia. Yksi niistä on sisäisen turvallisuuden selonteko, jonka valtioneuvosto hyväksyi 11.9.2025. Sen ytimessä on ajatus, että viranomaistoiminnan ulkopuolella on valtava määrä voimavaroja, joilla rakennetaan ihmisten turvallisuuden tunnetta ja arjen turvaa.
Mutta luottamus ei synny kriisissä. Se rakentuu ajassa. Järjestöt ovat läsnä silloin, kun mitään ei vielä tapahdu – ja juuri siksi ne ovat korvaamattomia silloin, kun tapahtuu.
Oikeusministeriön johdolla valmistellaan myös kansalaisyhteiskuntavisiota vuoteen 2040. Tässä kohtaa meidän on uskallettava kysyä ääneen: millaista kansalaisyhteiskuntaa Suomi todella haluaa?
Onko ajatus se, että vastuuta jaetaan yhä enemmän vapaaehtoisille samalla kun taloudellista tukea järjestöille niukennetaan? Nähdäänkö elinvoimainen kansalaisyhteiskunta strategisena voimavarana – vai kustannuseränä?
Historia varoittaa meitä. Iso-Britannian Big Society -ideologia lähti kauniista ajatuksesta yhteisöllisestä vastuusta. Samalla järjestöjen ja vapaaehtoistoiminnan rahoitusta leikattiin. Valtion budjettiin tehdyt kolmen miljardin punnan avustusleikkaukset aikana 2012-2015 kavensivat arvioiden mukaan edellytyksiä toteuttaa Big Societyn mukaisia projekteja.
Lopulta pääministeri David Cameron joutui myöntämään epäonnistumisen: rattaat eivät pyörineet ilman riittäviä voimavaroja.
Kun katsomme kohti tulevaisuutta, kysymys ei ole siitä, tarvitaanko kansalaisyhteiskuntaa. Kysymys on siitä, uskallammeko me tunnistaa ja tunnustaa sen todellisen arvon.
Me tarvitsemme Suomeen pitkäjänteistä ja ennakoitavaa rahoitusta, aitoa kumppanuutta hyvinvointialueiden, kuntien ja valtion kanssa, hyötyjen osoittamista – mutta myös ymmärrystä siitä, että kaikkea merkityksellistä ei voi mitata numeroilla. Tarvitsemme tilaa kansalaistoiminnalle, vapaaehtoisuudelle ja ruohonjuuritason aloitteille.
Ennen kaikkea tarvitsemme rohkeutta puolustaa ihmisarvoa, osallisuutta ja yhteisöllisyyttä aikana, jolloin ne eivät ole itsestäänselvyyksiä. Me tarvitsemme ihmisiä, jotka rohkenevat tehdä tätä kaikkea.
Timo Miettinen päättää kirjansa lainaukseen Friedrich Schillerin runosta: “Sitä, mikä hylätään hetkessä, ei mikään ikuisuus anna takaisin.”
Tämä ei ole vain runollinen päätös. Se on vakava muistutus.
Kansalaisyhteiskuntaa ei voi purkaa ja rakentaa uudelleen nappia painamalla. Luottamus, osallisuus ja yhteisöllisyys syntyvät hitaasti – ja katoavat nopeasti.
Kansalaisyhteiskunta ei ole menneisyyden jäänne eikä järjestelmän lisäosa. Se on demokratian elävä käyttöliittymä. Paikka, jossa ihmiset oppivat kuuntelemaan toisiaan, kantamaan vastuuta ja vaikuttamaan, myös silloin, kun se ei ole helppoa tai suosittua.
Jos haluamme tulevaisuuden, jossa kukaan ei jää yksin, emme voi kohdella kansalaisyhteiskuntaamme itsestäänselvyytenä. Sitä on vaalittava, puolustettava ja vahvistettava – yhdessä.
Osallisuus on meille Miina Sillanpään Säätiössä pysyvä arvo. Vuonna 2026 tarkastelemme sitä osana demokratiaa ja vahvistamme teemaa uusilla avauksilla. Näitä ovat etenkin osallisuuden innovaatioita käsittelevä julkaisumme sekä podcast-sarjamme, joissa jaamme ideoita ja käytännön ratkaisuja osallisuuden vahvistamiseen.
Blogi on muokattu Soile Kuitusen sote-järjestöjohtajien Tammifoorumissa 28.1.2026 pitämästä avauspuheenvuorosta.
Miina Sillanpään Säätiö on perustettu vuonna 1965 vaalimaan Miina Sillanpään arvokasta perintöä.
.jpg)