"Älä koskaan epäile, etteikö pieni joukko ajattelevia ja sitoutuneita ihmisiä voisi muuttaa maailmaa. Itse asiassa juuri niin maailma on aina muuttunut."

— Margaret Mead

‍

Olen usein pohtinut, miksi tietyt paikat tuntuvat meille erityisiltä.

Meillä kaikilla on elämässämme paikkoja, joihin olemme tavalla tai toisella kiinnittyneet. Ne voivat olla lapsuuden maisemia, kotikunta, naapurusto tai yhteisö, jossa tunnemme kuuluvamme joukkoon. Joskus side on hyvin konkreettinen – siellä eletään arkea, kohdataan ihmisiä ja rakennetaan tulevaisuutta. Joskus taas kyse on muistosta, tunteesta tai juurista, jotka kulkevat mukana, vaikka elämä veisi muualle.

Tutkin aikoinaan suomalaisten kunta- ja maakuntaidentiteettejä. Tutkimuksissa näkyi alueellisia eroja, mutta yksi asia yhdisti monia suomalaisia: kokemus siitä, että jokin paikka on tärkeä osa omaa identiteettiä. Se havainto on jäänyt mieleeni. Ihminen tarvitsee paikkoja, joihin kiinnittyä, ja yhteisöjä, joihin kuulua.

Ehkä juuri siksi paikallisuus tuntuu tänäkin päivänä niin merkitykselliseltä.

Siuntion Lepopirtti.

Myös Miina Sillanpää ymmärsi tämän. Hän näki ympärillään voimavaroja siellä, missä muut näkivät tavallista arkea. Siuntion Lepopirtillä hän rakensi hyvinvointia hyödyntämällä paikallisia mahdollisuuksia: luonnon antimia, lähialueen ympäristöä ja ennen kaikkea ihmisiä. Paikallisista raaka-aineista, yrteistä, kävelyreiteistä ja kohtaamisista syntyi jotakin paljon suurempaa kuin osiensa summa – yhteisöllisyyttä, osallisuutta ja elinvoimaa.

Tämä ajatus puhuttelee minua myös nykyisessä työssäni.

Vaikka ihmiskeskeisyys on vahvasti läsnä kehittämisen puheessa, toiminta rakentuu toisinaan edelleen oletukselle, että ratkaisut tuodaan ihmisille valmiina. Kestävämpi muutos syntyy kuitenkin silloin, kun ihmiset ovat itse mukana määrittelemässä tavoitteita ja rakentamassa ratkaisuja.

Kun ihmisten kokemukset, tieto ja näkemykset otetaan vakavasti, löytyy ratkaisuja, joita kukaan ulkopuolinen ei olisi osannut yksin suunnitella.

Siksi uskon yhteisöjen voimaan.

Modernissa yhteisökehittämisessä huomio kiinnittyy siihen, mitä ihmisillä ja yhteisöillä jo on: osaamiseen, suhteisiin, luottamukseen, yhteistyökykyyn ja haluun tehdä asioita yhdessä. Ongelmia ei tietenkään pidä sivuuttaa, mutta niiden rinnalla on tärkeää nähdä myös mahdollisuudet. Kun katse suunnataan voimavaroihin, alkaa usein tapahtua jotakin yllättävää.

Ajattelen myös, että meidän pitäisi uskaltaa kokeilla enemmän.

Kokeilu ei ehkä sanana herätä suuria tunteita, mutta käytännössä se on yksi tehokkaimmista tavoista oppia. Kaikkea ei voi tietää etukäteen eikä kaikkea voi suunnitella valmiiksi. Kun uusia ajatuksia testataan käytännössä, syntyy tietoa ja ymmärrystä, jota ei suunnitellen saavuteta. Joskus onnistutaan, joskus opitaan kantapään kautta. Molemmat ovat arvokkaita.

Miina Sillanpään Säätiössä haluamme suunnata katseemme entistä vahvemmin paikallisiin yhteisöihin ja niiden voimavaroihin. Uskomme, että kuntien, järjestöjen, yhteisöjen ja asukkaiden kanssa voimme rakentaa jotakin uutta – sellaista, joka ei synny valmiista malleista vaan yhteisestä tekemisestä.

Kun kehittämisen tavoitteet määritellään yhdessä, ihmiset kokevat ne omikseen. Kun siirrytään puheista tekoihin, syntyy oppimista, kokemuksia ja tuloksia. Ja kun luotetaan ihmisten elämänviisauteen, syntyy usein enemmän kuin osasimme odottaa.

Lopulta paikallisuuden merkitys kiteytyy minulle yhteen ajatukseen: ihmisissä ja yhteisöissä on valtava määrä viisautta, kykyä ja tahtoa tehdä hyvää. Meidän tehtävämme on tunnistaa se, tuoda se näkyväksi ja luoda mahdollisuuksia sille, että se pääsee vaikuttamaan.

Siitä syntyy paikallisuuden todellinen voima.

Blogin kirjoittaja on Miina Sillanpään Säätiön toimitusjohtaja Soile Kuitunen.

‍
Tutustu myös muihin blogikirjoituksiimme!