Muisti voi haalistua, mutta taide ja kulttuuri kantavat meitä silloinkin, kun sanat katoavat. Säätiön TKIO-toiminnan kehitysjohtaja Jari Pirhonen pohtii blogissaan, miten taide voi auttaa ymmärtämään muistisairauksia ja säilyttämään yhteyden ihmisyyteen.
Antiikin Kreikasta on kulkeutunut meidän päiviimme asti monia viisauksia, joista Hippokrateen nimiin laitettu Ars longa, vita brevis eli taide pitkä, elämä lyhyt on puhutellut minua viime aikoina. Aforismi viittaa ihmiselämän lyhyyteen ja katoavuuteen. Me ihmiset synnymme, elämme ja kuolemme pois, mutta meidän yhteinen kulttuurimme jatkaa elämäänsä ja kehittymistään. Tiede, taide ja filosofia kantavat ihmiskunnan kulttuuria kaukaa menneisyydestä tämän päivän kautta tulevaisuuteen. Me olemme osa tätä ketjua. Me olemme osallisia ihmiskuntaan ja omalla toimijuudellamme osallistumme kulttuurin siirtoon jälkipolville, muokaten kulttuuria samalla kun se muokkaa meitä.
Voisi sanoa, että me kannamme kulttuuria ja kulttuuri kantaa meitä. Tätä asiaa olen pohdiskellut tutkijana ja nykyään kehittäjänä muistisairauksiin peilaten. Me kasvamme ihmisiksi vain suhteessa toisiin ihmisiin, yhteisöihin ja koko inhimilliseen kulttuuriperintöön. Me tiedämme, keitä olivat vaikkapa Napoleon tai Martin Luther King. Me tiedämme mitä ovat Vapauden patsas ja Mona Lisa. Suomessa me osaamme lukea ja kirjoittaa, mikä avaa meille aivan huimia mahdollisuuksia olla yhteydessä koko ihmiskunnan kulttuurihistoriaan. Mutta mitä jos jonakin päivänä en enää muista, kuka oli Napoleon tai mikä on Mona Lisa? Olenko irronnut kulttuuriperinnöstäni ja jos olen, niin mikä minä oikeastaan silloin olen?
Ajatteluni avuksi on tullut Hippokrateen viisaus hieman muunneltuna: Taide pitkä, muisti lyhyt. Me voimme nauttia taiteesta, vaikka emme enää ymmärtäisi taiteen käsitettä, koska kulttuuri on meissä. Miina Sillanpään Säätiössä on esimerkiksi kehitetty Elämänmaku-konsepti: hoivakodin muistisairaat asukkaat valitsevat mieleisenä taulun ja kertovat, miksi juuri kyseinen taulu heitä puhuttelee. Taulut ja perustelut ripustetaan seinälle näyttelyksi. Joku oli valinnut lehmää esittävän taulun, koska siinä oli hänen sanojensa mukaan kuvattuna niin kaunis koira. Näyttelyvieras voi kyseisen taulun ja valintaperusteen äärellä pysähtyä pohtimaan paitsi muistisairauksia, myös taidetta itseään. Johtuuko lehmän nimeäminen koiraksi kenties katsojan hahmotuskykyyn liittyvistä asioista vai kielellisistä asioista? Ehkä koira on ainoa mieleen tuleva eläintä kuvaava sana jollakin ihmisellä sairauden jossakin vaiheessa? Nimitänkö itse kissaihmisenä jossakin vaiheessa kaikkia eläimiä kissoiksi? Ja eikö taiteen koko idea ole tarjota erilaisia tulkintoja todellisuudesta? Ihminen tulkitsee taidetta aina omasta tilanteestaan käsin, ja taiteen kannalta kaikki tilanteet ovat saman arvoisia.
Muistisairauksien paremman ymmärtämisen kannalta taiteella olisi itse asiassa paljon annettavaa. Tieteellinen tieto muistisairauksista on tietysti tärkeää, olipa kyseessä sitten lääketiede tai sosiaalitieteet. Muistisairauksien yleistyessä me tarvitsemme tietoa muistisairauksien enenemisestä ja oirekuvista ja kaikesta sellaisesta, puhumattakaan tieteen ponnisteluista parantavan lääkkeen kehittämiseseksi. Mutta taide voi avata meille ovia sairastuneiden ihmisten todellisuuksiin. Ehkä olet nähnyt Anthony Hopkinsin tähdittämän Isä-elokuvan, jossa koetettiin kuvata muistisairautta sen kokijan näkökulmasta? Kun taiteesta puhutaan, niin kyseessä oli luonnollisesti käsikirjoittajan, ohjaajan ja näyttelijän tulkinta, mutta se tulkinta kolahti ainakin minuun. Elokuvan jälkeen tunnustan pelänneeni ensimmäisen kerran muistisairauteen sairastumista, vaikka olin jo vuosia ilmiötä tutkinut. Taide siis toimi ja liikautti minussa jotakin, minne tiede ei ollut yltänyt. Taide siis laajensi ymmärrystäni ilmiöstä.
Ars langa, recordatio brevis – taide pitkä, muisti lyhyt. Minusta ajatus on lohdullinen. Me ihmisyksilöt voimme Eino Leinon sanoin olla virvaliekkejä, hetkellisiä ja häilyviä hahmoja pysyvämmän todellisuuden pinnalla. Mutta me emme ole yksin. Kulttuurin kautta me olemme yhteydessä toisiimme ja samoin menneisiin ja tuleviin virvaliekkeihin. Vaikka en enää muistaisi tarinoita Mona Lisan takana, voin silti tuntea rauhaa katsellessani kyseisessä taulussa olevan ihmishahmon levollista olemusta. Ehkä sitten muistisairaana kerron siinä olevan Anna-mummoni?
Jari Pirhonen
Kehitysjohtaja (TKIO)
Kuvituskuva luotu tekoälyä hyödyntäen.
Miina Sillanpään Säätiö on perustettu vuonna 1965 vaalimaan Miina Sillanpään arvokasta perintöä.
