Julkaistu ensimmäisen kerran 27.4.2026 Helsingin Sanomissa.
Suomalainen yhteiskunta ikääntyy nopeasti. Vuoteen 2045 mennessä yli 80-vuotiaiden määrä kasvaa jopa 67 prosentilla: heitä olisi tuolloin noin puoli miljoonaa. Ikääntyminen ja ikääntyneet tulevat näkymään yhteiskunnassa ja sen kaikilla sektoreilla voimallisemmin kuin koskaan ennen.
Ikääntymistä käsittelevä keskustelu on yhä kapea-alaista. Puhumme ikääntymisestä lähinnä hoivana ja kustannuksina. Julkinen puhe täyttyy katastrofiskenaarioista ja huolesta hyvinvointivaltion romahtamisesta – ikään kuin pitkä elämä olisi väistämätön lasku, joka on maksettava.
Ikääntyminen ei ole ongelma, vaan seurausta onnistumisesta. Se kertoo elinolojen, koulutuksen, terveydenhuollon ja turvallisuuden parantumisesta eli kaikesta siitä, mitä yhteiskunta on monien sukupolvien voimin rakentanut. Siksi olisi aika nähdä pitkäikäistyminen myös voimavarana.
Maailman talousfoorumin mukaan pitkäikäistyminen ja laskeva syntyvyys muokkaavat taloutta ja työmarkkinoita syvällisesti. Muutos tuo mukanaan myös mahdollisuuksia – erityisesti työmarkkinoille ja sukupolvien väliseen yhteistyöhön.
Japanissa jopa 60 prosenttia työnantajista palkkaa eläkeiän ylittäneitä. Suomessa elämänkokemus kääntyy työnhaussa taakaksi jo 55 vuotta täyttäneillä. Ikädiversiteetti voi kuitenkin auttaa parantamaan työyhteisöjen tuottavuutta ja luovuutta merkittävästi. Iäkkäillä työntekijöillä on usein laaja-alaista osaamista sekä kykyä arvioida pitkän aikavälin vaikutuksia. Tutkimusten mukaan he ovat keskimääräistä sitoutuneempia ja tyytyväisempiä työhönsä. Silti työelämän rakenteet sulkevat ovia liian varhain.
Eri sukupolvien kokemuksia pitää osata yhdistää ja hyödyntää oikealla tavalla. Työpaikoilla eri-ikäiset voivat oppia toisiltaan: hiljainen tieto ja kokemus siirtyvät parhaiten, kun työtä tehdään yhdessä. Eri sukupolvet voivat arjessa helposti sparrata toisiaan ja oppia toisiltaan. Mentorit – joko omasta tai toisesta työpaikasta – voisivat auttaa nuorempia työntekijöitä.
Ikääntymisen kustannukset eivät ole vanhenevan yhteiskunnan suurin tragedia, vaan osattomuus. Kun ihminen jää yhteisöjen ja tekemisen ulkopuolelle, menetetään paitsi taloudellista potentiaalia myös ihmisyyden ydintä.
Osattomuuden taustalla ovat yhteiskunnan rakenteet. Ne jättävät liian usein yhteisön ulkopuolelle ihmiset, jotka eivät enää täytä täydellisen toimintakyvyn ihannetta. Tämä osallisuusvaje nakertaa myös demokratiaa.
Työelämän rakenteet sulkevat ovia liian varhain.
Ikääntyneiden osallisuutta tulisi vahvistaa läpi yhteiskunnan. Nykyisin esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalvelut eriytyvät voimakkaasti ihmisen iän mukaan. Samoin vaikkapa nuorisotilat ja ikääntyneiden palvelutalot ja seniorikeskukset ovat tiloja, joihin muut ikäryhmät eivät käytännössä tule. Tietyn iän ylittäneet eivät pääse kuntoutukseen. Harrasteryhmätkin noudattelevat usein ikäjakoa: senioriryhmät, nuorten ryhmät, lasten ryhmät.
Kouluihin voitaisiin kutsua ikäihmisiä vieraiksi, työpajoihin voitaisiin koota kaikenikäisiä kehittämään palveluja yhdessä, ja vanhusten palvelutaloihin voitaisiin perustaa koululaisten läksykerhoja ja päiväkoteja.
Kunnat voisivat ottaa ylisukupolvisuuden nykyistä paljon paremmin huomioon kaavoituksessa. Tarvitaan tiloja, joissa eri sukupolviin kuuluvat kuntalaiset voivat kohdata toisiaan luontevasti.
Suurissa kaupungeissa voitaisiin ottaa mallia esimerkiksi Hollannissa tehdystä naapurustojen kehittämistyöstä. Sukupolvien välinen vuorovaikutus lisää yhteyttä ja hyvinvointia kaikkiin suuntiin.
Terveys syntyy ennen kaikkea suhteista, kun ihminen tulee nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi omana itsenään. Olisi nähtävä ikääntyvän ihmisen oma kokemus hyvinvoinnistaan ja tuettava sitä.
Pitkä elämä ei ole taakka, vaan yhteiskunnan suuri saavutus. Kysymys ei lopulta ole siitä, miten selviämme ikääntymisestä, vaan siitä, miten opimme elämään sen kanssa. Kun pitkäikäistyminen nähdään voimavarana, jokainen ikä on arvokas ja kaikki ihmiset löytävät paikkansa.
Kirjoittaja on Miina Sillanpään Säätiön toimitusjohtaja Soile Kuitunen.
