Julkaistu 12.9.2016
Blogikirjoituksena Miina Sillanpään Säätiön hallituksen puheenjohtajan Tuire Santamäki-Vuoren pitämä puhe Miina Sillanpään 150-vuotisjuhlassa Lepopirtillä 18.8.2016. Tuire Santamäki-Vuori toimii myös THL:n hyvinvointiosaston johtajana.
Minä kumminkin puhun nyt arvokkaasta vanhuudesta
Miina Sillanpäästä oli omana aikanaan moneksi. Hänellä oli sydäntä korjata vähäväkisten oloja, kykyä rohkaista ihmisiä tarttumaan omaan elämäänsä, ymmärrystä taloudellisista realiteeteista ja sitkeyttä hakea uudistuksille laajaa yhteiskunnallista tukea muita kuunnellen.
Miina aloitti ensimmäisessä eduskunnassa pontevasti toteamalla: ”Minä kumminkin käytän puheenvuoroa.” Eduskunta oli hänelle paikka puhua ihmisten arjen asioista ja sosiaalisesta eriarvoisuudesta. Millaisia puheenvuoroja Miina Sillanpää nyt käyttäisi, kun haluamme turvata arvokkaan vanhuuden jokaiselle ihmiselle? Uskon, että Miina puhuisi… ei, vaan nostaisi pöydälle neljä asiaa.
Ensinnäkin, vanhat ihmiset eivät ole vain heikkoja, sairaita ja hoivan tarpeessa olevia. He ovat myös oman yhteisönsä arvokkaita jäseniä. Heidän ei pidä jättäytyä läheistensä ja yhteiskunnan toiminnan kohteiksi. Heidän tulee olla kykyjensä, osaamisensa ja tietysti jaksamisensa puitteissa aktiivisia kansalaisia ja oman elämänsä muokkaajia. Vaikka muistimme ja ajattelumme ikääntyessä heikkenevät, kykymme oppia säilyy eivätkä aiemmin opitut tiedot ja taidot unohdu.
Niinpä ikäihminen kantaa myös itse vastuuta omasta hyvästä vanhuudestaan. Miina Sillanpää on helppo kuvitella Valtaa vanhuus -liikkeen puhenaiseksi.
Toiseksi, avain hyvään vanhuuteen on toimintakyvyn säilyminen, sen kaikkinainen tukeminen. Toimintakyky ei ole vain fyysistä toimintakykyä. Ihmisen asuin- ja elinympäristö, sosiaaliset suhteet ja taloudellinen toimeentulo vaikuttavat arjessa selviytymiseen ja koettuun hyvinvointiin.
Esteetön ympäristö on monille välttämätön, mutta se hyödyttää meitä kaikkia. Esteettömyys ei ole vain kaiteita, tilavia hissejä tai hiekoitettuja teitä. Esteettömyys on myös palvelujen saavutettavuutta, välineiden käytettävyyttä, tiedon ymmärrettävyyttä ja mahdollisuutta osallistua itseä koskevaan päätöksentekoon. Esteettömyys auttaa asumaan kotona pidempään; se tuo rikkautta elämään ja lisää sosiaalista osallisuutta.
Kolmanneksi Miina saattaisi puhua, että uusi teknologia on valjastettava tukemaan hyvää ikääntymistä. Miina perustelisi, että ’ikäteknologian’ yhä laajempi ja aktiivisempi käyttö tuo laatua vanhusten elämään ja lisää asumisen turvallisuutta. Samalla teknologia on keino hillitä väestön ikääntymisen aiheuttamaa kustannusten kasvua.
Miina varmaankin ripittäisi yrityksiä huonosti suunnitelluista käyttöliittymistä, joissa ei ole otettu huomioon käyttäjien heikentynyttä fyysistä ja kognitiivista kykyä. Hän muistuttaisi, että ikääntyvät ovat globaalisti kasvava kuluttajaryhmä, jonka tarpeisiin elinkeinoelämän olisi viisasta vastata liiketoimintaa kehittäessään.
En usko, että Miina jarruttaisi palvelurobottienkaan kehittelyä, mutta hän puhuisi samalla robottien käytön eettisistä ja sosiaalisista reunaehdoista. Miina opettaisi ihmisille, ettei robottejakaan saa kiusata. Jos ihmiset alkavat mieltää robotit ihmisiksi, he voivat alkaa kohdella myös ihmisiä samalla tavoin kuin robotteja, jotka eivät tunne kipua. Robottien kaltoin kohtelu voi tehdä ihmisistä kylmempiä toisiaan kohtaan, kuten toimittaja Anu Silfverberg oivaltavasti kirjoittaa.
Neljänneksi, Miina muistuttaisi toistuvasti, että jokaista vanhusta on kohdeltava arvostavasti tuntevana ihmisenä omine yksilöllisine toiveineen. Inhimillisyys punnitaan erityisesti silloin, kun vanha ihminen on täysin toisten avun varassa. Silloinkin, kun vanhus on menettänyt kyvyn ilmaista tahtonsa ja tunteensa, inhimillinen kohtelu lähtee tekojen seurausten kuvittelemisesta, ymmärtämisestä ja huomioon ottamisesta.
Moraali alkaa mielikuvituksesta, kirjailija Leena Krohn korostaa.